Vaikka Suomea on pidetty monella mittapuulla tasa-arvoisen koulutuksen mallimaana, ovat monet oletukset järjestelmän tasa-arvoisuudesta kuitenkin virheellisiä.
Yksi virheellisistä oletuksista on se, että riippumatta lapsen tai nuoren perhetaustasta tai asuinpaikasta, kenellä tahansa olisi samat mahdollisuudet päästä opiskelemaan ja haaveilemalleen uralle. Tähän virheolettamaan sisältyy myös uskomus siitä, että mahdollisuuksien tasa-arvo olisi yliopistokoulutukseen pääsyssä ajan saatossa parantunut.
Oppimistulosten ero heikoimmin ja parhaiten pärjäävien ryhmien välillä on kasvanut, samoin oppilaiden sosioekonomisen taustan yhteys oppimistuloksiin. Oppimistulosten erot sosioekonomisten ryhmien (alin ja ylin neljännes) välillä ovat niin suuria, että ne vastaavat jo laajuudeltaan kahden kouluvuoden aikana tapahtuvaa oppimista. Heikompi osaaminen ja menestys 9. luokalla on usein vahvasti yhteydessä myös siihen, millaisiin opintoihin nuori päätyy, jatkaako hän toisen asteen koulutukseen, vai jääkö jopa valintojen ulkopuolelle.
Jyväskylän yliopiston tutkija Hannu Karhunen ja professori Roope Uusitalo ovat lisäksi havainneet tutkimuksissaan, että koulutusmahdollisuuksien tasa-arvo ei ole sotien jälkeisinä vuosikymmeninä parantunut niin kuin on uskottu, vaan taustalla on yleinen koulutustason nousu, joka selittää koulutusmahdollisuuksien parantumista. Yksi koulutuksen periytyvyyden taustalla vaikuttava tekijä on koulutuspolkujen eriytyminen sosioekonomisen taustan mukaan jo toisen asteen koulutusta valittaessa.
Huolehditaan koulutuksen hyvästä perustasosta jokaisella alueella
Ajankohtainen kysymys sosioekonomisen taustan vaikutuksesta kouluttautumiseen on, miten koulujen väliset erot kehittyvät tulevina vuosina. Oppimistulosten erot saman kunnan koulujen välillä ovat vielä varsin pieniä moniin muihin maihin verrattuna. Esimerkiksi VATT:n tutkimuksen mukaan sillä, päätyykö nuori opiskelemaan ns. ”eliittilukioon” vai johonkin muuhun lukioon, ei näyttäisi olevan yhteyttä menestykseen ylioppilaskirjoituksissa. Myös peruskoulun osalta on saatu vastaavan kaltaisia tutkimuksia; jokainen kunnan koulu on yhtä hyvä koulu – kiitos korkeasti koulutettujen opettajien!
Sosioekonomisella taustalla on kuitenkin selvä yhteys koulujen valikointiin eli ns. koulushoppailuun (Silvennoinen, Rinne & al. 2015), mikä vahvistaa koulujen eriytymistä. Siinä, että valitsee lapselleen muun kuin lähikoulun ei sinällään ole vikaa, kunhan valitsematta jättämisellä ei ole lapsen myöhemmän kouluttautumisen kannalta kohtalokkaita seurauksia. Näin voi käydä, jos jossakin koulussa ongelmat alkavat kärjistyä niin pahasti, että oppiminen käy mahdottomaksi. Niillä alueilla, joilla on paljon työttömyyttä, heikko koulutustaso ja maahanmuuttajataustaista väestöä, tarvitaan vahvempia resursseja oppimisen tukeen, jotta koulutuksen hyvästä perustasosta saadaan pidettyä huolta.
Helsingissä käytössä oleva positiivisen diskriminaation malli on tuottanut tutkitusti hyviä tuloksia erityisesti heikosti pärjäävien poikien sekä maahanmuuttajataustaisten tyttöjen oppimiseen ja opintojen jatkamiseen toisella asteella. Helsingin malli olisi siksi erittäin kannatettava malli myös muihin kuntiin ja koulutusasteille. Se olisi askel kohti tasa-arvoisempaa koulutusjärjestelmää ja yhteiskuntaa.
Mitä pitää tehdä, jotta koulutusmahdollisuudet olisivat oikeasti tasa-arvoisia?
Valtakunnan tasolla
Hallituksen pitää varmistaa rahoituspohjan riittävyys perusopetuksessa ja valtionosuuksissa, jotta jokaisessa kunnassa on mahdollisuudet tarjota laadukasta koulutusta.
Kunnan tasolla
Positiivisen diskriminaation malli pitää ottaa käyttöön kaikissa isoissa kunnissa.
Koulun tasolla
Koulun pitää kannustaa ja ohjeistaa koulutusvalinnoissa ja -pyrkimyksissä vahvemmin niitä perheitä ja lapsia, joiden tiedot koulutusjärjestelmästä ja sen mahdollisuuksista saattavat olla vaillinaiset. Koulun pitää muistuttaa lastensa menestymisestä huolestuneita vanhempia siitä, että jokainen koulu tarjoaa nuorelle mahdollisuudet päästä eteenpäin kohti omia tavoitteitaan.
Suvi Pulkkinen
koulutuspoliittinen asiantuntija
OAJ