Suomesta halutaan hallitusohjelmissa ja juhlapuheissa tehdä koulutuksen kärkimaa, ja kaikki eduskuntapuolueet ovat kertoneet luottavansa osaamiseen. Mutta löytyykö sanoille katetta, kun päätetään rahasta? OAJ:n koulutuspolitiikan päällikkö Jaakko Salo vertailee Suomen koulutuspanostuksia kansainvälisesti.
Maan hallitus valmistelee parhaillaan parlamentaarisessa yhteistyössä koulutuspoliittista selontekoa, jolla olisi tarkoitus luodata kasvatuksen, koulutuksen ja tutkimuksen tulevaisuutta eteenpäin aina 2040-luvulle. Hyvä näin.
Parlamentaariseen valmisteluun antaa varmasti hyvän pohjan se, että kaikki eduskuntapuolueet ovat osaltaan menneinä vuosina kertoneet luottavansa osaamiseen. Erilaisissa tavoiteohjelmissa, kuten hallitusohjelmissa poliittisista kokoonpanoista riippumatta, on Suomesta tavoiteltu maailman osaavinta kansaa, koulutuksen kärkimaata.
Samaan aikaan kasvatusta, koulutusta ja tiedettä pyydetään ratkaisuna apuun niin hyvinvoinnin eriytymiseen, työllisyyteen, eriarvoistumiseen, syrjäytymiseen tai maailmanlaajuisiin pirullisiin ongelmiin.
Sinänsä oikein, koulutuksella niihin paljolti ratkaisuja on löydettävissäkin. Mutta, löytyykö Suomesta tahtoa tehdä kunnianhimoisia investointeja koulutukseen, jotta näille puheille olisi myös katetta? Puhutaanpa rahasta.
Onko Suomi rahoituksessa koulutuksen huippumaita?
OECD:n massiivinen vuosittainen tilastopaketti Education at Glance (2020, perustuu vuoden 2017 lukuihin) on juhlallista luettavaa koulutuspanostusten näkökulmasta. Selvitystä edeltäneiden viiden vuoden aikana 2012–17 liki kaikissa OECD-maissa lisättiin oppijakohtaisia panostuksia koulutukseen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Harmi vain, että Suomi on yksi näistä poikkeuksista. Koulutuksen huippumaassa rahoitusta on ajanjaksolla kavennettu.
Muutenkin kansainvälinen vertailu osoittaa sen, että Suomi ei keiku koulutuksen rahoituksessa kansainvälisellä huipulla, vaan ennemmin OECD:n keskiarvon liepeillä. Usein uutisoinnissa saakin törmätä toteamuksiin siitä, miten ”Suomi panostaa koulutukseen enemmän kuin OECD-maat keskimäärin”. Tämä ei kuitenkaan voi riittää kunnianhimon tasoksi, eihän tavoitteemme ole ”ihan ok, koulutuksen keskivertomaa”.
Tosiasia on valitettavasti se, ettei Suomi panosta koulutukseen läheskään kilpailijamaidemme tasolla. Tärkeimpinä vertailukohtina voidaan pitää muita Pohjoismaita, joissa koulutusjärjestelmä on pitkälti Suomen kaltainen ja joissa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiomallissa koulutus on julkisesti rahoitettua. Koulutusrahoituksessa Suomi on Pohjoismaiden hännän huippu.
Erityisen huolestuttavaa on se, että suhteellisissa koulutuspanostuksissa (osuutena BKT:sta) Suomi jää viimeiseksi Pohjoismaista. Kertooko tämä siitä, että muissa Pohjoismaissa kasvatuksen ja koulutuksen arvo nähdään suurempana?
Tosiasia on valitettavasti se, ettei Suomi panosta koulutukseen läheskään kilpailijamaidemme tasolla.
On sitouduttava koulutuspanostusten kasvuohjelmaan
Suomen koulutusjärjestelmä on saavuttanut kiistatta erinomaisia tuloksia maltillisin koulutuspanostuksin. Kun nämä tulokset ovat vääjäämättä kääntyneet laskuun, ei voida vain asettaa uusia, entistä kovempia tavoitteita ilman, että muutokseen ollaan valmiit myös investoimaan. Sanotaan, ettei raha ratkaise, mutta sitä juuri tarvitaan esimerkiksi varhaiskasvatuksen osallistumisen, riittävän tuen, opetuksen laadun, tutkintomäärien noston, opintojen ohjauksen ja monen muun tavoitteen toteuttamiseksi.
Osaamisen tavoitteita Suomella ei ole varaa lähteä laskemaan, olisihan niitä jopa tarve nostaa. Siksi OAJ on vaatinut koulutuspoliittisesta selonteosta sitoutumista pitkäkestoiseen kasvatuksen, koulutuksen ja tutkimuksen kasvuohjelmaan, jolla myös koulutusrahoitus suunnitelmallisesti nostetaan koulutuksen huippumaan edellyttämälle tasolle.
Tämä vaatii vähintään 2010-luvulla tehtyjen kahden miljardin koulutusleikkausten suuruista tasonnostoa rahoitukseen. Tähän on nyt saatava parlamentaarinen sitoutuminen.
Jaakko Salo, koulutuspolitiikan päällikkö
